Syksy…

Olen odottanut sateita, viileää, pimeitä iltoja ym. Nyt kun ne ovat tulleet on mukana tullut haikeus. Mikä siinä on, että aina syksyn tullen saapuu sama haikeus? Olin varma, että nyt kun tämä syksy on meillä erilainen olisi tuo haikeus poissa ja voisin pukeutua villasukkiin ja villatakkiin, sytyttää kynttilät ja vain olen. Ei, minä en pidä tästä, en ainakaan nyt. Piti vielä tämän haikean tunteen lisäksi katsoa kuvia hautajaisista ja olo tuli vielä pahemmaksi.

Olimme varannet matkan Tunisiaan, onneksi. No, viime viikolla sain soiton, että matka on peruttu vähäisen kysynnän vuoksi. Viime viikolla olinkin sitä mieltä, että ei se haittaa. Onneksi varasimme uuden matkan syyskuun lopuksi. Tekee sittenkin hyvää päästä aurinkoon Suomen syksystä. Josko haikeus hetkeksi lähtisi pois. Tai onkohan tämä vain hetkellistä? Vaikuttaako teihin muihin tämä sateisuus ja pimentyvät illat? Sanokaa, että en ole yksin?

Yritetään jaksaa tämä viikko, ensi viikko on parempi?!!!!

Elämä jatkui…

Marraskuun 2006 jälkeen elämämme jatkui normaalisti. Yritimme elää normaalisti asian kanssa, että poikamme sairasti harvinaista sairautta. Muutimme uuteen asuntoon , saimme fysioterapeutin kotiin kaksi kertaa viikossa, minä aloittelin töitä. Tein töitä aina aamuisin, kun mies oli kotosalla ja myöhään illalla kun poika oli mennyt nukkumaan. Kaikki tuntui aika normaalilta, mutta välillä synkät ajatukset saivat vallan ja mietin, miten meidän käy kun meillä ei enää ole pientä ihanaa poikaamme? Miten me tulemme siitä selviämään? Onko poikamme elämä onnellista, teemmekö me kaikkemme ja parhaamme? Näitä kysymyksiä tuli aina välillä mietittyä.

2007 kesällä kävimme normaalilla käynnillä Tyks:ssä vain juttelemassa lääkärin kanssa ja hän katsoi miten poikamme voi. Kaikki oli hyvin, kunnes hän sanoi voisimmeko käydä röntgenissä, jossa poikamme pää kuvattaisiin. Hänellä oli pää edestä hieman venemäinen ja koko ajan oli sanottu, että halkio on auki eli ei hätää. Jos halkio ei ole auki olisi edessä leikkaus. EI, en kestä jos näin käy. Meille oli kyllä sanottu, että leikkaus olisi helppo. Olin tuudittautunut asiaan niin, kunnes parin viikon jälkeen saimme soitin lääkäriltä. Kyllä, halkio on kiinni poikanne on jonossa leikkaukseen. Henki ei kulje, soitan miehelle ja äidilleni. Äitini tulee luokseni taas sadatta kertaa lohduttamaan minua, koska mieheni oli tuolloin paljon töissä. En kestä, otsa muotoillaan uusiksi ja olemme sairaalassa kaksi viikkoa.

Ensimmäisen kerran olimme menossa sairaalaan ennen joulua 2007. Samana aamuna kun olemme lähdössä tulee soitto, ” hoitajat ovat menossa lakkoon, emme uskalla aloittaa leikkausta.” Odottelu jatkuu, kunnes saamme uuden ajan joulukuun 18. 2007. Vien pojan leikkaussaliin ja yritän olla pirteä. Kun hän on saanut nukutuslääkkeen tunnen kuinka silmiini nousee kyyneleet ja eräs mieshoitaja tulee halaamaan minua. ”Kaikki hyvin, vien sinut ylös odottamaan. ” Mieheni odottaa minua osastolla kyyneleet poskella. Kuinka tässä käy, ajattelen.

Odotamme soittoa teho-osastolta vielä illalla. Leikkauksenhan piti olla jo ohi, miksi mitään ei kuulu? Samassa soi puhelin, ”voitte tulla, kaikki on hyvin.” Muistan kuinka juoksin ylämäen sairaalaan mieheni kanssa, hissiin ja ylös. Siellä poikamme makaa kääröissä, mutta leikkaus oli mennyt hyvin, vaikkakin näky oli muuta. Ihanat hoitajat kertovat meille kaiken lääkkeistä ja hoidosta. Lääkäri kertoo miten leikkaus oli mennyt. Tuntui, että poikamme sai parasta mahdollista hoitoa.

Kaksi viikko vietimme sairaalassa. Olimme ensin viikon teho-osastolla ja toisen viikon osastolla. Oli aika rankkaa pidellä poikaa paikallaan, sillä hän halusi mennä ja tutkia. Vietimme päivät ja yöt sairaalassa. Kotiin pääsimme 31.12.2007. Elämämme jatkui suuren leikkauksen jälkeen…



Tässä kuva pojastamme.

Ensimmäinen viikko….

Pitikö se olla niin, että äidit itkevät kun jättävät lapsiaan koulun pihalle meille avustajille? Niin se olikin ja oli joukossa yksi noviisi avustaja, joka pyyhi salaa silmäkulmiaan kyynelistä. Oli jotenkin niin tunteikasta katsoa miten nuoret eskarilaiset ja koululaiset tulevat kouluun äidin kädestä kiinni pitäen ja jännittävät. Äiti sanoo rohkaisevat sanat ja yrittää niellä kyyneleitä. Sitten lapsen jo juoksevat iloisena koulun pihalle ja äidin kyyneleet saavat vallan. Näin alkoi meillä ensimmäinen päivä.

Minä jännitin, miten selviän viikosta tai edes ensimmäisestä päivästä. Meillä oli vielä niin, että oma lapsikin aloitti tarhan ja tuntui, että sekin oli minulle kovempaa kuin lapselle. Poika jäikin kaksi ensimmäistä päivää oikein hyvin tarhaan, mutta sitten hän tajusi, että tänne tullaan joka päivä. Onneksi hän on korkeintaan kuusi tuntia päivässä eli ei liian pitkiä päiviä ole edessä.

Niin, koulussa oli todella ihania erityisiä lapsia. Heitä on laidasta laitaan. Toiset tarvitsevat enemmän apua ja sitten on niitä jotka sanovat ”hei älä auta, mä osaan ite.” Olen ehkä liikaa auttamassa, pitäisihän heidän oppia itse tekemään asioita. Vielä on paljon opittavaa lapsista, mutta on jo muutamia heitä jotka ovat minut hyvin ottaneet vastaan. Sitä oli ihanaa huomata, kun yksikin ujo poika tuli kyselemään nimeäni. Olin edellisenä päivänä jutellut hänen kanssaan, mutta silloin hän ei minua vielä hyväksynyt. Nyt hän moikkailee aina kun minut käytävällä näkee. Toivotaan että tästä se lähtee.

Muutama avustaja ihmetteli ääneen erityislasten äitejä, miten he takertuvat niin lapsiinsa. Nielaisin kyyneleitä, sillä hän ei tiedä mitään vielä elämästäni. Myönnän, minä ainakin takerruin lapseeni ja kovasta takerruinkin. Tiesinhän minä, että lapsemme ei elä pitkään. Miten on teillä muilla erityisten vanhemmilla, oletteko te lapsessa enemmän kiinni kuin jos hän olisi ns. normaali? Minä ymmärrän näitä vanhempia oikein hyvin. Nämä lapset ovat heille hyvin erityisiä. Voi olla, että vain he ymmärtävät näitä lapsia, jotka eivät puhu. Tarvitaan vain pieni ele ja vanhemmat tietävät mitä lapsi tarkoittaa. Ymmärrän, että huoli on kova, ymmärtävätkö opettajat ja avustajat näitä lapsia. Toivottavasti minusta olisi apua sekä vanhemmille, että lapsille.

Ihanan kuumaa lauantaita ja sunnuntaita teille ja kirjoittelen taas. Ja saatte jättää viestiä tekin, ainakin toivon niin!!

P.S. Yksi kysymys vielä, onko joku teistä ihastunut tähän Tupakuplaan? Olen kauan miettinyt että ostan tämän pojalle huoneeseen, mutta vieläkin vain tyydyn haaveilemaan valaisimesta.

Tadaa….

Minä joka olen ollut mainosalalla jo monia vuosia tein suuren muutoksen elämässäni. Aloitan uuden työn! Koulunkäyntiavustaja erityislapsille on uusi ammattini. Katson nyt ensin miltä työ tuntuu ja olen suunnitellut jatkoa, että lukisin itseni koulunkäyntiavustajaksi sekä erityispedagogiikkaa avoimessa yliopistossa. Miltä kuulostaa? Tuloni muuttuvat, mutta nyt tuntuu että teen jotain oikeasti ja jotain hyödyllistä. En taida konettani kokonaan unohtaa, mutta enää en istu koneella 24/7.

Nuorempi lapsemme aloittaa tarhan nyt 1,5 vuoden iässä ja minä olen kauhuissani. Kävimme tutustumassa tarhaan ja hän leikki kuin olisi aina kuulunut joukkoon. Taitaa olla niin, että minulle tämä on vaikeampaa kuin lapselle?!l

Hauskaa loppuviikkoa kaikille ja katsotaan miten työni alkavat :o)



Kuva: Google