Elämä jatkui…

Marraskuun 2006 jälkeen elämämme jatkui normaalisti. Yritimme elää normaalisti asian kanssa, että poikamme sairasti harvinaista sairautta. Muutimme uuteen asuntoon , saimme fysioterapeutin kotiin kaksi kertaa viikossa, minä aloittelin töitä. Tein töitä aina aamuisin, kun mies oli kotosalla ja myöhään illalla kun poika oli mennyt nukkumaan. Kaikki tuntui aika normaalilta, mutta välillä synkät ajatukset saivat vallan ja mietin, miten meidän käy kun meillä ei enää ole pientä ihanaa poikaamme? Miten me tulemme siitä selviämään? Onko poikamme elämä onnellista, teemmekö me kaikkemme ja parhaamme? Näitä kysymyksiä tuli aina välillä mietittyä.

2007 kesällä kävimme normaalilla käynnillä Tyks:ssä vain juttelemassa lääkärin kanssa ja hän katsoi miten poikamme voi. Kaikki oli hyvin, kunnes hän sanoi voisimmeko käydä röntgenissä, jossa poikamme pää kuvattaisiin. Hänellä oli pää edestä hieman venemäinen ja koko ajan oli sanottu, että halkio on auki eli ei hätää. Jos halkio ei ole auki olisi edessä leikkaus. EI, en kestä jos näin käy. Meille oli kyllä sanottu, että leikkaus olisi helppo. Olin tuudittautunut asiaan niin, kunnes parin viikon jälkeen saimme soitin lääkäriltä. Kyllä, halkio on kiinni poikanne on jonossa leikkaukseen. Henki ei kulje, soitan miehelle ja äidilleni. Äitini tulee luokseni taas sadatta kertaa lohduttamaan minua, koska mieheni oli tuolloin paljon töissä. En kestä, otsa muotoillaan uusiksi ja olemme sairaalassa kaksi viikkoa.

Ensimmäisen kerran olimme menossa sairaalaan ennen joulua 2007. Samana aamuna kun olemme lähdössä tulee soitto, ” hoitajat ovat menossa lakkoon, emme uskalla aloittaa leikkausta.” Odottelu jatkuu, kunnes saamme uuden ajan joulukuun 18. 2007. Vien pojan leikkaussaliin ja yritän olla pirteä. Kun hän on saanut nukutuslääkkeen tunnen kuinka silmiini nousee kyyneleet ja eräs mieshoitaja tulee halaamaan minua. ”Kaikki hyvin, vien sinut ylös odottamaan. ” Mieheni odottaa minua osastolla kyyneleet poskella. Kuinka tässä käy, ajattelen.

Odotamme soittoa teho-osastolta vielä illalla. Leikkauksenhan piti olla jo ohi, miksi mitään ei kuulu? Samassa soi puhelin, ”voitte tulla, kaikki on hyvin.” Muistan kuinka juoksin ylämäen sairaalaan mieheni kanssa, hissiin ja ylös. Siellä poikamme makaa kääröissä, mutta leikkaus oli mennyt hyvin, vaikkakin näky oli muuta. Ihanat hoitajat kertovat meille kaiken lääkkeistä ja hoidosta. Lääkäri kertoo miten leikkaus oli mennyt. Tuntui, että poikamme sai parasta mahdollista hoitoa.

Kaksi viikko vietimme sairaalassa. Olimme ensin viikon teho-osastolla ja toisen viikon osastolla. Oli aika rankkaa pidellä poikaa paikallaan, sillä hän halusi mennä ja tutkia. Vietimme päivät ja yöt sairaalassa. Kotiin pääsimme 31.12.2007. Elämämme jatkui suuren leikkauksen jälkeen…



Tässä kuva pojastamme.