Ensimmäinen viikko….

Pitikö se olla niin, että äidit itkevät kun jättävät lapsiaan koulun pihalle meille avustajille? Niin se olikin ja oli joukossa yksi noviisi avustaja, joka pyyhi salaa silmäkulmiaan kyynelistä. Oli jotenkin niin tunteikasta katsoa miten nuoret eskarilaiset ja koululaiset tulevat kouluun äidin kädestä kiinni pitäen ja jännittävät. Äiti sanoo rohkaisevat sanat ja yrittää niellä kyyneleitä. Sitten lapsen jo juoksevat iloisena koulun pihalle ja äidin kyyneleet saavat vallan. Näin alkoi meillä ensimmäinen päivä.

Minä jännitin, miten selviän viikosta tai edes ensimmäisestä päivästä. Meillä oli vielä niin, että oma lapsikin aloitti tarhan ja tuntui, että sekin oli minulle kovempaa kuin lapselle. Poika jäikin kaksi ensimmäistä päivää oikein hyvin tarhaan, mutta sitten hän tajusi, että tänne tullaan joka päivä. Onneksi hän on korkeintaan kuusi tuntia päivässä eli ei liian pitkiä päiviä ole edessä.

Niin, koulussa oli todella ihania erityisiä lapsia. Heitä on laidasta laitaan. Toiset tarvitsevat enemmän apua ja sitten on niitä jotka sanovat ”hei älä auta, mä osaan ite.” Olen ehkä liikaa auttamassa, pitäisihän heidän oppia itse tekemään asioita. Vielä on paljon opittavaa lapsista, mutta on jo muutamia heitä jotka ovat minut hyvin ottaneet vastaan. Sitä oli ihanaa huomata, kun yksikin ujo poika tuli kyselemään nimeäni. Olin edellisenä päivänä jutellut hänen kanssaan, mutta silloin hän ei minua vielä hyväksynyt. Nyt hän moikkailee aina kun minut käytävällä näkee. Toivotaan että tästä se lähtee.

Muutama avustaja ihmetteli ääneen erityislasten äitejä, miten he takertuvat niin lapsiinsa. Nielaisin kyyneleitä, sillä hän ei tiedä mitään vielä elämästäni. Myönnän, minä ainakin takerruin lapseeni ja kovasta takerruinkin. Tiesinhän minä, että lapsemme ei elä pitkään. Miten on teillä muilla erityisten vanhemmilla, oletteko te lapsessa enemmän kiinni kuin jos hän olisi ns. normaali? Minä ymmärrän näitä vanhempia oikein hyvin. Nämä lapset ovat heille hyvin erityisiä. Voi olla, että vain he ymmärtävät näitä lapsia, jotka eivät puhu. Tarvitaan vain pieni ele ja vanhemmat tietävät mitä lapsi tarkoittaa. Ymmärrän, että huoli on kova, ymmärtävätkö opettajat ja avustajat näitä lapsia. Toivottavasti minusta olisi apua sekä vanhemmille, että lapsille.

Ihanan kuumaa lauantaita ja sunnuntaita teille ja kirjoittelen taas. Ja saatte jättää viestiä tekin, ainakin toivon niin!!

P.S. Yksi kysymys vielä, onko joku teistä ihastunut tähän Tupakuplaan? Olen kauan miettinyt että ostan tämän pojalle huoneeseen, mutta vieläkin vain tyydyn haaveilemaan valaisimesta.