Huh ja puh!

Blogissa on ollut hiljaista. Olen ollut todella väsynyt koko viime viikon. Olen ollut luokissa auttamassa nyt enemmän ja se on näin alkuun todella rankkaa. Vaikka yritän kaikkeni, että olisin avuksi, tuntuu välillä että olen enemmän tiellä kuin hyödyksi ja kyselen enemmän kuin oppilaat. Välillä tuntuu, että autan lapsia liikaa ja olen heille liikaa kuin kaveri. Osa heistä ei tottele minua laisinkaan vaan korvat ovat heillä koristeena kun yritän saada ääneni kuuluviin.

On niitä onnen tunteitakin tullut. Osaan tukiviittomia ja kirjaimet viittoa. Eräs lapsi onkin hoksannut sen ja nyt hän on ottanut minut hyvin vastaan ja haluaa viittoa vain minulle ja haluaa että olen auttamassa häntä aina kun mahdollista. IHANAA, joku on minut hyväksynyt. Välillä on niin vaikeaa saada ja voittaa lapsen luottamus, mutta kun luottamuksen on saanut on olo kuin voittajalla.

Mietin tänään, olisiko hullua ehdottaa koululla yhteistä urheilutapahtumaa, syksyistä illanviettoa tms. lapsien ja vanhempien kanssa? Järjestäisimme jotain kivaa ohjelmaa ja pientä syötävää. Olisi kivaa tavata vanhempia ja jos he haluisivat tavata toisiaan niin näin se järjestyisi. Silloin kuin meillä pikkuinen A vielä oli, tuntui että olimme kaupungit ainoat jolla oli erityislapsi. Olisi ollut ihanaa tavat muita vanhempia ja vaihtaa kuulumisia ym. Vaikeina aikoina olisin voinut soittaa ja kertoa miltä nyt tuntuu ja toinen olisi osannut sanoa ehkäpä ne oikeat sanat. Tavisten vanhemmat kun eivät aina tiedä kuinka stressaavaa elämä voi oikeasti olla. En vähättele heidän elämäänsä, mutta suurten leikkausten ja pitkien sairaalassa olojen aikana elämä tuntuu ainakin siltä, että olisi kivaa jos voisi hieman edes purkaa oloaan toiselle. Olenko väärässä?

Uusi viikko ja uudet kujeet, hauskaa viikkoa kaikille erityisille!!

P.S. Tuplakupla muutti meille eilen. Sopii hyvin pikkuisen huoneeseen.